Eeva-Liisa Manner -seuran hallituksen jäsen Mika Lamminpää kirjoittaa Mannerista ja Poltetun oranssin historiasta — ja siitä, miksi ne ovat hänelle niin tärkeitä.

Sanan ja veren ansoista eli miksi Eeva-Liisa Manner on niin tärkeä

Oli ylioppilasjuhlat keväällä 1984. Minä olin sen kevään ylioppilaita, ja minua pyydettiin lausumaan jokin runo lakkiaisissa. Ohjaajanani oli aiemminkin toiminut kurikkalainen kirjailija Heikki Hemminki, ja kysyin, onko hänellä mielessä jotain tilaisuuteen sopivaa runoa. Hän ehdotti Eeva-Liisa Mannerin runoa ”Descartes”. Menin kirjastoon ja lainasin Mannerin antologian Runoja 1956-1977 ja luin runon itsekseni. Sitten luin sen ääneen äidille, joka sanoi ”Kauhea, eihän tuosta käsitä mitään”. Lausuinkin sitten Lauri Viitaa ja hyvin meni.

Jäin kuitenkin miettimään, miksi Eeva-Liisa Manner oli Heikille niin tärkeä. Kai siinä jotain täytyi olla, kun niin fiksu mies sitä arvostaa. Rupesin lukemaan valikoimaa järjestyksessä ensimmäisestä runosta alkaen, kunnes sarjan ”Kambri” runot menivät ihon alle jo ensilukemalla. Sarjan viidennessä runossa ”Oi pimeys” Manner suomii ihmislajia näin: ”mikä Jumala loi nämä epäihmiset? oliko se Saatana? / ihmiset, ahneet armolle, julmat eläimille, / järjeltä suuret, mieleltä vähät”. Runon seuraavassa säkeistössä Manner kehottaakin sitten rukoilemaan eläinten puolesta, koska ”myös heihin on vuotanut läsnä oleva henki, / myös he ovat sieluja, ehyemmät kuin te, / ja selvät, rohkeat, kauniit”.  Muistan yhä sen tunteen, jonka silloin koin: noin minäkin ajattelen, mutta enpä olisi koskaan osannut sitä noin hienosti sanoa. Ja sitten ajattelin, että jos tuo yksi runo on noin hieno, on niissä muissakin varmaan asiaa, mutta sitä pitää vähän kaivella. Ja on sitä sitten kaiveltukin yli kolmekymmentä vuotta, ja tämä matka jatkuu yhä.

Mannerin runojen jälkeen tutustuin myös hänen muuhun tuotantoonsa. Yhdentoista runokokoelman lisäksi hän on kirjoittanut 16 näytelmää, pari romaania, novelleja ja esseitä. Näytelmistä suurimman vaikutuksen minuun teki Poltettu oranssi; en ole sitä vielä nähnyt, mutta lukenut moneen kertaan. Myös tekijälleen tämä näytelmä oli läheisin. Hän kirjoitti siitä useissa kirjeissään Eino Salmelaiselle, jonka piti ohjata näytelmä Tampereen Työväen Teatteriin. ”… sain kesällä korjatuksi ’Poltettua oranssia’ vain päällisin puolin. Olen kuitenkin koko ajan halunnut laventaa joitakin kuvioita siten että niihin tulisi mukaan huumoria, vaikkapa sitten mustaakin. Minusta se on tärkeätä, koska näytelmässä on yhä vielä liian paljon kirjallisia – kaunokirjallisia tai oppikirjoista saatuja – siltoja. Kaunokirjalliset tuntuvat juhlallisilta, muut naurettavilta, ja vasta nyt ilmojen viilennyttyä sain tehdyksi nuo mielestäni välttämättömimmät leikkaukset.” (Eeva-Liisa Manner, Churriana / Málaga 25 9 67)

”Varsinainen asiani on sellainen, että tietäisin nyt tytön, joka varmaan jaksaisi kestää Marinan roolin koettelemukset. Hän on Sina Kujansuu, kutsumukseltaan näyttelijä, koulutukseltaan ohjaaja ja lausuja, valmistuu draamastudiosta tänä keväänä mutta on ollut puolen ikäänsä myös Klaara Näre-Keskisen koulussa ja mukana hänen näytelmissäänkin. (…) En siis puhu niinkään Poltetun oranssin takia kuin tytön takia tai paremmin sanoen itse asian takia. Tiedän että tuon hankalan roolin voi tehdä joku toinenkin lahjakas lapsin hyvin Sinun jäljiltäsi (vaikka tällä olisi ehkä poikkeuksellisen hyvät edellytykset senkin vuoksi, että hän tuntee mielisairaalamiljöön, on ollut apulaishoitajanakin)” (Eeva-Liisa Manner Eino Salmelaiselle 28/1 68). Sina Kujansuu on nykyään Eeva-Liisa Manner seuran hallituksen jäsen. Hän on viimeksi esittänyt Mannerin runoja kokoelmista Tämä matka (1956), Orfiset laulut (1960) ja Kirjoitettu kivi (1966) Helsingissä Teatteri Avoimien Ovien Manner-illassa 2.12.2017 hienostuneessa ohjelmassa, jossa pianisti Maila Böhm soitti runojen lomassa Bachia, Piazzollaa ja Satieta.

Poltettu oranssi ilmestyi kirjana 1968. Painetun näytelmän sisältö ja rakenne on lyhyesti seuraava: 1. näytöksessä Amanda Klein tuo tyttärensä Marinan tohtori Frommin vastaanotolle. Äiti kuvaa tytön sairautta, tohtori kertoo jotain luonnehdintoja skitsofrenian ilmenemismuodoista, etenkin kielellisistä häiriöistä. Seuraavaksi tohtori tapaa tytön ja saa hänen kontaktin jäljittelemällä tämän outoa kieltä. 2. näytöksessä valaistaan aluksi Marinan vanhempien lukkiutunutta suhdetta ja kodin ahdasta ilmapiiriä. Tytön luottamus tohtoriin etenee niin pitkälle, että hän saa kerrottua väkivaltaisista traumaattisista tapahtumista lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Sen jälkeen hän tunnustaa rakkautensa tohtoriin. Tohtori torjuu tytön ja spekuloi hänen tunne-elämästään. Tyttö kertoo unessaan kuolleesta palavasta hevosesta. 3. näytös alkaa Marinan kuvitteellisella rakkauskohtauksella tohtorin kanssa. Seuraavassa kohtauksessa tohtorin työhuoneessa käy ilmi, että Marina on yrittänyt polttaa kotinsa. Hänet tuodaan paikalle, ja hän pyytää tohtoria ”ottamaan hänet”. Tohtori määrää hänet mielisairaalaan. Viimeisessä näytöksessä risteävät toisiinsa niin vanhempien kuin tohtorin ja hänen apulaisensa näkemykset tytön hulluudesta, toistensa syyttelyt ja avuttomuus tapauksen suhteen.

Manner jatkoi näytelmän muokkaamista vielä senkin jälkeen, kun se oli jo ilmestynyt kirjana, koska ensi-iltaan oli vielä matkaa. Pitkään Manner halusi nimenomaan Eino Salmelaisen näytelmän ohjaajaksi, vaikka kirjailijan ja ohjaajan näkemykset näytelmästä eivät tahtoneet käydä yksiin.

”Pascal sanoo, että kaikki ihmiset ovat hulluja, että hulluus kuuluu ihmisosaan. Skaala on tietysti hyvin lavea ja hoippuva. Jotkut pärjäävät hulluudestaan huolimatta, kapearaiteinen Marina ei tietysti pärjää. En silti soisi Marinaakaan tehtävän liian hulluksi.; eikö riittäisi, että hulluus tulee ilmi oireina (kaamea sukka, omatekoinen kieli, rakkaudentunnustus, kosinta jne.). Muuten hän saisi olla miellyttävä, sitten ei yleisökään kavahda. Minusta tämä on tärkeätä senkin vuoksi, että hän Kellarin tiloissa tulee kovin lähelle yleisöä. En näe häntä myöskään säälittävänä.; hän on ylpeä (esim. ei itke koskaan) ja jäykkäniskainen ja katkeaa juuri siksi. Sopeutuvat eivät katkea. Hänessä on jonkinlaista lahjakkuutta – hän on eräänlainen runoilijan itu, joka on tukahdutettu alkuunsa. Minun on tietysti typerää selitellä, mutta olen Oranssista kovin arka (muista näytelmistäni en ole lainkaan arka, vaan teatterit ovat saanet tehdä ne niin kuin ovat tahtoneet). Tyynen ja laskevan lopun kirjoitin tahallani; mielestäni näytelmän ’filosofia’ ei muuten toimi. Halusin myös kirjoittaa Oranssin musiikkiteoksen tapaan, ja lopussa on eräänlainen coda. Minusta olisi kiusallista, jos tällainen kauhun, komiikan ja kaikenlaisen groteskin yhdistelmä paukkuisi loppuun saakka.” (Eeva-Liisa Manner Eino Salmelaiselle, Tampere 29 6 69)

Poltettu oranssi tuotiin näyttämölle 9.3.1969 Tallinnan draamateatterissa (Põletatud oransz – ballaad sõna ja vere kütkeist oli maailman kantaesitys) ja 19.10.1969 Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa (Suomen kantaesitys). Edellisen ohjasi Väinö Lahti, jälkimmäisen Lisbeth Landefort. Väinö Lahden ohjaus pohjautui näytelmän painettuun versioon ja sai kirjailijan täyden hyväksynnän. Lahden mukaan Poltettu oranssi on oikeastaan Tämän matkan jatkoa, ja Marina elää ”tuolinjalkojen metsässä” niin kuin ”Lapsuuden hämärästä” -runossa sanotaan. Lisbeth Landefort oli myös tyytyväinen siihen käsikirjoitusversioon, jonka sai käteensä. Siihen tehtiin vain vähän muutoksia. Olennaisin muutos oli kirjailijalta pyydetty uusi prologi ja lopun vähäinen muuttaminen siten, ettei se olisi jäänyt niin lohduttomaksi. Yleisö otti näytelmän omakseen, se pysyi Kellariteatterin ohjelmistossa koko 1970-luvun.  TTT:n ensi-illan jälkeen se esitettiin yhteensä yhdessätoista teatterissa (Kotkan, Kuopion, Rauman, Oulun, Joensuun, Kokkolan ja Savonlinnan Kaupunginteatterit sekä Mikkelin ja Porin teatterit). Kansallisteatterin ohjelmistoon se palasi vielä vuonna 2002. Viimeisin esitys ennen Turun ylioppilasteatteria oli Porin teatterissa, ensi-ilta 16.3.2005.

Mika Lamminpää

Eeva-Liisa Manner -seuran hallituksen jäsen

Seuran tarkoituksena on vaalia kirjailija Eeva-Liisa Mannerin elämäntyötä, edistää runouden tutkimusta ja suomalaista runokulttuuria. Seura järjestää kirjailijan elämään ja tuotantoon liittyviä kirjallisuustapahtumia ja seminaareja sekä tekee kirjailijan työtä tunnetuksi eri tavoin.

Eeva-Liisa Manner -seuran varsinaisia jäseniä voivat olla kaikki runoudesta ja kirjailijan työstä kiinnostuneet, jotka hyväksyvät seuran tarkoituksen ja säännöt. Jäseneksi voit liittyä täällä: http://www.nimikot.fi/jasenyys/

Lähteet:

Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969. Toimittanut Tuula Hökkä. Tammi 2006.

”Mistä meille metsä, niitty, lähde”. Kirjoituksia Eeva-Liisa Mannerista. Toimittaneet Tuula Hökkä ja Jarkko Tontti. Kustantamo 2008.