ÄN YY TEE TYT! -teatterifestivaalin ytimessä on ollut teatterin tekemisen riemu. Nälkätaiteilijan, What if?:n ja Läsnismusikaalin luotsaajat kertovat esitysten taustoista ja siitä, mitä lavalla lopulta oikein nähdään.

Läsnismusikaali

“En mä tiedä mikä ton tyylilaji oli, ei se nyt ainakaan musikaali ollut, mutta hiton viihdyttävää se joka tapauksessa oli”.

Osallistuimme improvisaatioryhmä Läsnäolopakon kanssa keväällä 2018 Turku Impro Festivaleilla Stella Polariksesta tutun musaimprovirtuoosi Hannu Riskun vetämälle improvisoidun musikaalin kurssille. Muistan lähtemättömästi riipivän dueton, jossa sairauden vuoksi kaksi toisistaan erille joutunutta henkilöä saivat sittenkin toisensa ymmärtäessään – ja tämän ymmärryksensä he tietysti lauloivat kertosäkeenä, kuten hyvään improbiisiin kuuluu – että meillä onkin sama tauti.

Improvisaatioryhmä Läsnäolopakossa meihin tarttui sillä tavalla sama tauti, että lyhyen musikaalikurssin jälkeen meidän oli ehdottomasti saatava tehdä oma musikaalimme. Emme varsinaisesti ajatelleet, osaammeko tehdä sellaisen, vaan improvisaatiolle tärkeässä joo-hengessä tartuimme tilaisuuteen alkaa työstää musikaalia Turun ylioppilasteatterin juhlavuoden teatterifestareille. Treenikausi on ollut vaiherikas ja sisältänyt useita alun sitaatin kaltaisia tilanteita, kun meidän Läsnismusikaalimme on yrittänyt hakea ikiomaa muotoaan.

Improvisoitu musikaali syntyy täydellisestä tyhjyydestä, jonka paikalle saapunut kullanarvoinen yleisö rikkoo luovuttamalla meille kalleimman lahjan – keksimällä musikaalin teeman ja sen uskomattoman vetävän nimen. Meillä yleisö saa myös päättää, kuka kulloisen musikaalin taianomaisessa avausnumerossa laulaneista hahmoista on musikaalin päähenkilö. Muusikkomme kehittelevät nopeasti tarinan edetessä äänimaisemaa ja päästävät koskettimiltaan teemaan ja tilanteeseen sopivia säveliä laulunumeroiden taustalle. Koska koko työryhmä improvisoi mukana, myös valoteknikon herkkä sormi seuraa tilannetta vaihtuvia valomaailmoita luoden.

Improtessa haluaa tietysti parhaansa mukaan palkita yleisön antamastaan ideasta. Mitä on pyydetty, se pitää muistaa myös näyttää. Pään sisällä joutuu säilyttämään samanaikaisesti musikaalin aivan koko ajan ja kaikilla mahdollisilla tavoilla muuttuvaa juoniyritelmää, musikaalin nimeä, avauskappaleen kertosäettä melodioineen, muiden roolihahmojen (todennäköisesti väärin kuultuja) nimiä, kuviteltuja huoneiden ja avaruussukkuloiden ovia ja portaikkoja ja erilaista lajitelmaa miimisiä eli näkymättömiä esineitä. Kaiken tämän lisäksi pitää olla jatkuvasti skarppina ja hereillä siitä, mitä ne kaverit nyt tarjoavat, miten voisin heitä pyrkimyksissään auttaa ja miten oma hahmoni (ja omat sivuhahmoni) menevät tarinassa eteenpäin.

Kun homma kulkee, on aikaa myös hassutella eli suolata kaveri esimerkiksi syöttämällä hänelle paikka puhjeta lauluun, aikaa ja paikkaa katsomatta. Voitonriemuisena saattaa hetken kuluttua ymmärtää vieneensä tarinan epähuomiossa tilanteeseen, jossa päähenkilön, jota itse esittää, tulee kohdata musikaalin lopputaistelussa pahantahtoinen suohirviö, jota jostain syystä myöskin itse esittää. Yleensä tämän tajuaa ensimmäisenä yleisö, joka käsiään hieroen seuraa, miten lavalla rimpuilevat improvisaationäyttelijät yrittävät itselleen luomastaan pälkähästä selvitä.

Parhaimmillaan impromusikaalin tekeminen on ihanan naiivia. Jos musiikin alkaessa päähän ei juolahda mitään järkevää, voi aikaa pelata levittämällä kädet ja nousemalla kuvitellulle vuorelle, jossa tuuli heiluttaa esiliinaa ja alppitähdet huojuvat. Sitten voi vain toivoa, että kaverit peesaavat ja pelastavat täpärästä tilanteesta. Etenkin, jos tuli paniikissa noustua alppivuorelle laulamaan kesken Länsi-Samoan haaksirikkomusikaalin.

Miretta Kujamäki,

improvisaatioryhmä Läsnäolopakon jäsen vuodesta 2011

Kuvaaja: Alina MacDonald

What if?

Entä jos rintakehästäni kasvaisi ruusu? Entä jos historiaa ei olisi? Tai painovoimaa?

Entä jos on ehdotus jostain uudesta, erilaisesta olemisesta tai tekemisestä kuin hetki sitten. Se on ehdotus, lupaus ja kysymys. Varovaisuuden voittaa heittäytyminen uuteen, ehkä mahdottomaan tai tavoitettavissa olevaan. What if? tutkii ihmiskehon mahdollisuuksia tarttua mahdottomiin tehtäviin. Tanssijat lavalla heittäytyvät entäjossittelunmaailmaan ja yrittävät kehollaan saavuttaa vastauksen kysymyksiin.

Entä jos olisin abstraktissa maalauksessa? Entä jos olisin valaan vatsan sisällä? Entä jos kaikki olisi mahdollista?

What if? on syntynyt tarpeesta tutkia liikettä sellaisessa kontekstissa, jossa kaikki on mahdollista. Se on mielikuvitustanssi täynnä ideoita, oivalluksia ja uteliaisuutta.

Entä jos olisin rakennettu foliosta? Entä jos kaikki olisi ylösalaisin?

Kysymys: Entä jos? avaa oven lisäkysymyksille, se on alullepaneva voima. Entä jos kukaan ei huomioi minua? Mitä oikeastaan on huomiointi? Onko nähtävä toinen? Riittääkö tiedostaminen? Kuuleeko minua kukaan? Olen täällä, hei, olen täällä.

What if? tarjoaa vapauden totutun elämän rajoitteista ja tarkastelee näitä rajoja. Se on värikäs ja väritön, vastakohdilla leikittelevä liikkeellinen kokeilu.

Iina Löppönen,

What if? ohjaaja

Kuvaaja: Eve Mäkitalo

Nälkätaiteilija

Nälkätaiteilijan parhaiten tiivisti Olavi Ermala: “Nälkätaiteilijan dramaturgia on pertsa, mutta toteutus: CRAZY!”

Nälkätaiteilija yhdistää perinteisen tekstin ja nykyteatterillisen toteutuksen. Realismin tiukat säännöt on iloisesti heitetty romukoppaan, samoin ajatus näyttelijään sidotusta roolista ja rooliin sidotusta näyttelijästä. Nälkätaiteilijassa lavalla nähdäänkin neljä Kertojaa, jotka soljuvat roolista toiseen tarinan tarpeiden mukaisesti, luontevasti kuin leikkivät lapset. Symmetrialla ja asetelmallisuudella leikittelevä visuaalisuus antaa esitykselle tyylitellyn yleisilmeen, johon pelkistetty ja vaatimaton lavastus tuo sopivaa rosoisuutta. Lopputuloksena on riemullinen, mutta samanaikaisesti syvää yksinäisyyttä hönkivä esitys. Tarina Nälkätaiteilijasta.

“Ettäkö minua – m i n u a, nälän maailmanmestaria, ei mikään polta?”

“Eikös se ole vähän niinkuin tämän teidän taiteenne koko pointti?”

“Lopulta askel unohduksesta olemattomuuteen on aika pieni, oikeastaan semanttinen loikka eikä paljoa muuta.”

Helka Ermala,

Nälkätaiteilijan ohjaaja

Kuvaaja: Alina MacDonald