Tommi Kinnusen mielipidekirjoitus

#TilaaTaiteelle-kampanjan ehdokasgalleria julki – Jo yli 100 tehnyt taidelupauksen 
7.5.2021
TYT ETSII KURSSEJA
17.5.2021

Tommi Kinnusen mielipidekirjoitus

Lapsena olin aika arka. Naapurustosta ei montaa ikäistäni löytynyt, enkä ollut koskaan tarhassa tottumassa muihin ikäisiini. Kun koulu sitten alkoi, ei ystävyyssuhteiden solmiminen tuntunut helpolta. Ehkä siksi luin paljon.

 

Kun olin yläkouluikäinen, isäni kysäisi paikallisen harrastajateatterin tekniikkavastaavalta, mahtaisiko heiltä löytyä minulle tekemistä. Pääsinkin mukaan ja toimin ensin esitysten näyttämömiehenä, mutta pienen hetken päästä suunnittelin lavastuksia ja julisteita, kävin äänitekniikkakursseja ja ajoin esityksiin valot.

 

Sama jatkui, kun muutin Turkuun, sillä löysin kodin Turun ylioppilasteatterista. Olin mukana näyttelijänä, sillä miehistä on aina pulaa niin, että köykäisempikin tekijä napataan mieluusti matkaan. Kokemuksen karttuessa siirryin ohjaamaan ja kirjoittamaan teatterille omia tekstejä.

 

Kun puhutaan kulttuurin harrastamisesta, keskitytään liian helposti lopputuloksen arviointiin. Tällöin taide ymmärretään passiiviseksi vastaanottamiseksi, öljyväritöiden katsomiseksi taidenäyttelyssä tai istumiseksi harrastajateatterin katsomossa. Kunnallisella tasolla tällaisesta vastaanoton näkökulmasta taide on helppo arvottaa, sillä sille voi laskea lukuja vaikkapa näyttelyvieraiden määrän tai teatterin ensi-iltojen mukaan. On yksinkertaista vertailla avustuksia yleisömäärään ja tehdä lukuja, jossa selvitetään panosta ja tuotosta. Helppo on suosia sitä, joka tavoittaa monta kävijää.

 

Joskus harrastusyhdistykset perustelevat omaa merkitystään myös sillä, kuinka monta ammattilaista se on saanut synnytettyä. Turun ylioppilasteatterikin on kertonut silloin tällöin, kuinka monta ammattinäyttelijää ja -ohjaajaa sen riveistä on syntynyt.

 

Itselleni teatteriharrastuksen merkitys avautuu aivan eri tasoilla. Joskus teininä oli kiinnostavaa ja melkeinpä terapeuttista saada kokeilla olla lavalla joku toinen: kävellä katsojien eteen aivan muuna kuin omana itsenäni. Ehkä se oli tärkeää silloin, kun nuoruuden kuohuissa etsi itseään. Ylioppilasteatteriaikoina tärkeimmäksi nousi kuitenkin kaikki se, mitä sai kokeilla ja sitä kautta oppia.

 

Ehkä päällimmäisin opetus on siinä, miten ryhmätyötä tehdään. Se harrastus ei ollut vain lavalla loistamista, vaan kun nuorina aikuisina pyöritimme kokonaista teatteria, joka tuotti itsenäisesti vuosittain jopa seitsemän ensi-iltaa, konkreettista sopimista riitti aina vessojen siivouksesta ja lavasteiden rakentamisesta esitysten markkinointiin asti. Kun nyky-yhteiskunta arvostaa yhä enemmän sekä sosiaalisia ja luovia taitoja, tulee kulttuuriharrastuksessa niitä treenattua. Ja tulee hankittua niitä ystäviäkin.

 

Toiseksi tärkeintä itselleni on se, että sain kokeilla, mihin kaikkeen pystyn. Siksi ymmärrän alkeita valo- ja äänipöytien henkisestä elämästä sekä perusteet yhdistysbudjettien laatimisesta ja kirjanpidosta. Ohjatessani sain testata sitä, minkälaisin pienin keinoin voi tunnetiloja välittää katsojalle, ja kirjoittaessa havaita, kuinka tärkeää ei ole se, mitä sanotaan vaan se, mitä jää sanomatta.

 

Totta kai ymmärrän, että koulutettu ammattilainen osaa suunnitella paremman talousarvion tai koostaa eheämmän dialogin, mutta itse olen iloinen tästä mitä osaan. Väittäisin että liki kaiken mitä kirjoittamisesta tiedän, olen oppinut harrastamalla.

 

Liikunnan tärkeyttä ei yhteiskunnassa kyseenalaista kukaan, eikä itse taiteenkaan merkitystä epäillä. Kuitenkin itse kulttuurin harrastamista pidetään helposti joko elitistisenä tai marginaalisena. Ehkä siksi ylioppilasteatteri on tilanteessa, jossa siltä on lähdössä tila alta eikä uutta ole näkyvillä.

 

Turun kaupunki markkinoi itseään kulttuurilla, mutta sillä tunnutaan tarkoittavan vain massataidetta, joka tuo turisteja. Paikallisen kulttuuritarjonnan moniäänisyys ja valinnanvara ei tunnu kaupungin strategioissa painavan. Siksi kai teatteri on nyt menettämässä tilansa. Kauaa ei toiminta sen jälkeen voi jatkua, sillä keskustassa ei sopivia tiloja enää ole. Ehkä ylioppilasteatteri katoaa jonnekin kehätien toiselle puolen, yrittää muutaman näytelmän verran houkutella katsojia saapumaan bussilla vanhaan ruosteiseen peltihalliin ja sitten lopettaa toimintansa. Se olisi suuri häviö koko kaupungille, sillä mikä paikka enää tarjoaa yleisölle kummallisia kulttuurielämyksiä ja tekijöille mahdollisuuksia kokeilla, mitä kaikkea osaakaan tehdä? 

 

Ylioppilasteatterin ohjelmistohan on aina ollut omaleimainen. Se ei ole suuren näyttämöiden musikaaleja tai lasten iloista teatteriharrastusta, vaan ilmaisu on täysin omalakisensa, eikä tarkoitus ole ikinä ollut miellyttää kaikkia. Ohjelmiston monipuolisuus on ollut minulle korkeakoulu erilaisten tekstien keinoihin ja rakenteisiin. Siinä kun kaupallisen toimijat tarjoavat vuodesta toiseen myfairladyjä ja muut harrastajateatterit ronjaryövärintyttäriä, ylioppilasteatteri tarjoaa Ernst Tollerin ekspressiivisyyttä tai Stanisław Witkiewiczin avantgardea. Rohkenipa teatteri tehdä Beckettin Huomenna hän tulee -klassikosta sellaisen näkökulman, että oikeuksien valvoja kielsi koko esityksen. Aina on helppo tukea lasten harrastajateatteria, jossa pienet pallerot esittävät prinsessa Ruususta, mutta nuorten aikuisten teatterin kanssa on toisin. Se kun usein kyseenalaistaa yhteiskunnassa kaiken.

 

Toivoisin että omaehtoisen taiteentekemisen tukemisesta tulisi samanlaista valtavirtaa kuin liikuntapaikkojen rakentamisesta. Kukaan ei ihmettele, miksi kuntaan rakennetaan latuverkosto tai jäädytetään luistinrata, mutta kunnon tiloja kulttuurille ei hevin järjestetä. 

 

Harrastustoiminnassa tärkeintä ei ole se, miten monta kuulijaa kuoro tai kesäteatteri tavoittaa, vaan kuinka monet sadat ihmiset ovat kulkeneet sen kautta ja oppineet rohkeutta, esiintymistaitoja tai saaneet kokeilla sellaista, johon eivät tavallisesti olisi päässeet tarttumaan. Siksi aina ei ole tärkeää se, millaiseksi lopputulos muodostuu, vaan se, millainen matka on ollut.

 

Kirjoittanut Tommi Kinnunen