“Jos minä sutena käynenkin ja sudenveri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus ja kadotus on minun!”

Tämä lause on jäänyt palavana mieleeni jo ensimmäisellä kerralla, kun tutustuin tähän teokseen. Sen ehdottomuus, halu ja voima, mutta samalla jonkinlainen tarve ja pakko.

Olen ollut kiinnostunut Sudenmorsiamesta teoksena jo kauan. Olen nähnyt teoksesta muutamia näyttämösovituksia, lukenut tulkintoja kirjasta ja lukenut sen useaan kertaan. Jokin Aalossa, hänen vapauden kaipuussaan ja rakkaudessaan perhettään kohtaan, on koskettanut minua ensi kohtaamisesta saakka. Elämän ristiriitaisuus, valtava rakkaus, erilaisuuden pelko ja sellaisten valintojen tekeminen, joita toiset eivät ymmärrä. Nämä ovat asioita, jotka tuntuivat minussa syvästi, kun luin kirjan ensimmäisen kerran. Aino Kallaksen omaa dramatisointia lukiessa Aalon perheeseen nousi vielä miehen ja lapsen lisäksi sisar, Ingel ja tarina muuttui entistä läheisemmäksi itselleni.

Tämä teos vaati kuitenkin mielessäni oikean ajan ja paikan. Tarina on feministinen tavoilla, jotka voi olla toisille vaikeaa löytää vanhan kielen ja noitavainojen ajan erilaisen maailman takaa, mutta sielläkin vanhassa Hiidenmaalle sijoittuvassa tarinassa, on nainen joka haluaa sekä perheen, että seurata intohimoaan ja olla vapaa. Maailmassa kuohuu erilaisuuden pelko ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat jatkuvasti pinnalla. Nämä ovat vahvoja teemoja Sudenmorsiamessa, aika ja paikka on eri ja mukana aavistus taikauskoa, mutta samat aiheet ja niiden ongelmaisuus ovat läsnä.

Ylioppilasteatterin hakiessa ohjelmistoa kesälle 2018 Liedon Vanhalinnaan, tiesin oikean ajan tälle teokselle tulleen. Tematiikan aikaan sopivuuden lisäksi sain teokselle paikan, joka on kuin luotu teosta varten; virtaava joki, turvallinen härkätallin vintti, sekä vapautta kuvaava metsä. Täällä sekä näyttelijöiden, että katsojien on mahdollista todella kokea, haistaa ja tuntea, metsän tuoma vapaus ja rauha.

Saadessani tarinalle täydellisen tapahtumapaikan, halusin myös tehdä oman dramatisointini, jotta tila ja tarina todella pääsisivät oikeuksiinsa. Tämä prosessi on siis alkanut kohdallani jo aikaisin keväällä, naama kiinni Kallaksen klassikkoteoksessa, hänen dramatisoinnissaan sekä tietokoneen ruudussa omassa versiossani. Dramatisoinnin aloittamisesta lähtien tämä projekti on ollut ongelmien ratkaisua, oivalluksia, pitkiä pohdiskeluja, itkua, naurua ja inspiroitumista.

Nämä tunteet ovat seuranneet myös tuotannollisen työryhmän sekä näyttelijöiden kanssa työskentelyyn. Loppukevään ja kesän aikana matkaan on ehtinyt tulla monenlaista mutkaa, mutta niistä kaikista on myös selvitty ja nyt voin ylpeästi katsoa tämän valtavan työn tulosta.

Tämän teoksen ohjaaminen on ollut kiinnostava haaste, sillä näyttelijöitä on paljon ja tarinan kaksi eri maailmaan vaativat hyvin erilaista lähestymistä. Pirtissä tapahtuvat kohtaamiset, kyläläisten ja perheen maailma, on perinteisempää näyttelijäntyötä, jota varten on kuitenkin täytynyt käydä paljon keskusteluita tekstistä, mitä mikin repliikki ja kielikuva tarkoittaa? Kielen ollessa vanhaa suomea, sen suuhun sopivaksi saaminen vaati oman työnsä, mutta samalla tavalla kuin missä tahansa näytelmässä, tämänkin kielen puhuminen vaatii lopulta eniten sitä, että ymmärtää mitä puhuu ja tarkoittaa sitä.

Toinen maailma, metsä, painottuu vahvasti fyysiselle ilmaisulle ja jonkin verran myös laulamiselle. Susien liikekieltä alettiin hakea jo hyvin aikaisessa vaiheessa ja sen harjoittelua päästiin syventämään päästessämme kesäkuun alussa Lietoon, oikeaan metsään, paljain jaloin. Sudenmorsian ei ole kevyt teksti, se käsittelee rankkoja aiheita ja sen henkilöhahmoissa ei ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja ihmisiä. Tämän esityksen valmistusprosessi on ollut näyttelijöillekin tunteellinen ja välilä raskas, ollaan käyty syvällisiä pohdintoja ja keskusteluja, yrittäessä ymmärtää oman roolihenkilön tekoja ja motiiveja niihin. Nämä keskustelut ovat vielä harjoituskaudella muokanneet tekstiä, syventäneet hahmoja ja tehnyt näytelmästä vielä monisyisemmän, kuin olisin itse ilman näitä upeita näyttelijöitä kirjoittamaan.

Loppuun vielä oma ajatus aivan prosessin alkupuolelta, siitä tuskasta, että teos joka on itselle rakas ja henkilökohtainen, pitää avata muille.

“En halua huutaa ajatustani ulos, en tunkea kenenkään naamalle, haluan vain näyttää jotakin, ehkä vaihtoehdon.

Haluan tavallani pysyä uskollisena sille jollekin mistä tämä kaikki on lähtenyt, Kallakselle.

Upealle intohimoiselle naiselle, joka jo aikanaan oli jotakin, mitä muut eivät

ainakaan julkisesti.

Koen jotakin hyvin samanlaista sen seksuaalisuuden, intohimoisuuden, vapauden kaipuun kanssa ja silti sen vastakohtaisuuden, että kaipaa syliä, huolenpitoa, perhettä?”

– Katariina Kannisto, ohjaaja, Sudenmorsian