Non Existeressa minulla on lavalla yhteensä viisi solidia roolihahmoa. Olen aina niin ihanan kiukkuinen, lievästi kaikkiin ihmisiin kettuuntunut ja humoristinen kansanperinnekurssilainen, olen yksin joulua viettävä jotakin salaava äiti, olen lapsensa puolesta pelkäävä ja sotilaiden armoille heitetty surullinen äiti-vaimo, tytär täysin omissa maailmoissaan sekä hahmo hirvittävässä maailmassa, jossa kaikki ovat samanlaisia ja samaa huttua.

Kaikissa hahmoissa on ollut haasteensa, mutta kaikkia on ollut mieluista tehdä. Omat kohtaukseni eroavat toisistaan huomattavasti, joissain on enemmän koreografiaa, toisissa jännitystä ja pelkoa. Joissain on tilaa improta enemmän, toisissa tuntuu aina epävarmalta, että mitenkähän onnistun tällä kertaa. Onneksi, minulla on todella hyvät, lämpimät ja jopa entistä lähentyneemmät välit kanssanäyttelijöihini ja minun on aina ollut hyvä tulla teatterille tietäen, että saan olla omanlaisieni ihmisten kanssa seuraavat tunnit.

Minusta on ollut huikeaa seurata vierestä tovereitteni kehitystä monessa mielessä. Erityisesti pidän niistä hetkistä, kun toinen näyttelijä tekee lavalla jotain yllättävää ja saan itse siitä haasteen reagoida eri tavalla. On voinut vapaasti nauttia, turhautua, niellä itkua, antaa ja saada tukea sekä räjähtää vain nauramaan – ja mikä parasta, mokailla! Minulla on lupa ja käsky olla oma itseni ja puhua myös rehellisesti ja suoraan. Se tekeekin tässä prokkispoppoossa oloni aivan mahtavaksi!

Lempikohtaukseni ei itseasiassa ole kohtaus, jossa olen itse mukana vaan kohtaus, jossa pieni, katkera ja sarkastinen mies löytää humoristisesti ja onnellisesti itsensä sen kautta, mitä on sydänjuuriaan aiemmin vihannut. Katson sen joka kerta kulisseista ja aina se on saanut minut nauramaan.

Non Existere on saanut minut pohtimaan asioita. Kuinka yksin sitä voikaan olla isossa joukossa ja miten on joskus vaikeaa löytää ja helppoa kadottaa tai kadota. Mielestäni olisi hienointa, jos näytelmä onnistuu saamaan katsojan miettimään asioita, ehkä uudellakin tavalla. Mitä hyvää ja huonoa on kadottanut? Voiko niitä estää katoamasta? Miksi ne menivät ja katosivat?

Itse katoan vähän väliä. Milloin vessaan, oman pääni sisälle, ihmisten keskelle, Uuteenkaupunkiin ja joskus jonnekin, missä ei ole mitään. Mikä minut lopulta tappaa? Syöpä, rakkauden katoaminen, onnettomuus, vanhuus, vai toinen ihminen? Pelkään täysin samoja asioita kuin kuka tahansa muu.

Katoamistakin.

Mutta, silloin kun rahat ovat kadonneet tililtäni, on hyvä muistaa, että onneksi äiti ei ole kadonnut vielä mihinkään.

Läheisyys, älä koskaan katoa. Sitä ollaan kaikki samassa paketissa kiinni toisissamme ja jumissa, vaikka ei olla samaa huttua.

Mitä sitten olen löytänyt? Vaikkapa tämän prokkiksen housut, jotka ovat onnistuneet olemaan samaan aikaan liian tiukat ja samaan aikaan tuntuvat tippuvat polviin. Samaan aikaan ne ovat juuri sopivat. Ei helevetti.

– Näyttelijä Elina Routi

Non Existere Turun ylioppilasteaterilla 1.12.2018-9.2.2019.

Varaa lippusi osoitteesta www.turunylioppilasteatteri.fi/liput