Junamatkalla herra Mielipuolen kanssa

Witkiewicz on Puolan teatterin yksi tärkeimmistä kulmakivistä, ja niin Kantor kuin Grotowski esittivät vuosikausia hänen näytelmiään. Niitä esitetään edelleenkin paljon. Kirjailija on Suomessa tuntematon nimi. Se johtuu puolalaisen kulttuurin ja puolan kielen tuntemuksen vähäisyydestä. Kääntäjä Tapani Kärkkäinen on tarjoutunut tekemään poikkeuksellisen kulttuuriteon kääntämällä näytelmän suomen kielelle, vieläpä minun pyynnöstäni.

Witkiewiczin näytelmissä taide on väistynyt aggressiivisen populistisen ja nihilistisen hyökkäyksen tieltä. Hänen elämäntyönsä on 20-luvun Puolan ja päätä nostavan eurooppalaisen fasismin kuvaus. Se esittää sellaisen yhteiskunnallisen rappiotilan, jota minkäännäköinen taide ei voi sovittaa. ”Witkacyn” tuotanto on kumman ajankohtainen näinä prekariaatin ja nousevan totalitarismin aikoina.

Witkiewicz on esityskeskeinen ajattelija, jonka käsikirjoitusten vilpitön uudistushalu paikantuu niiden näyttämölliseen potentiaaliin. Näytelmissä filosofeerataan paljon, ja näin maailma muuttuu juuri sen näköiseksi kuin mikä ajan ismi tuntuisi olevan. Näytelmässä ”Mielipuoli ja nunna” psykoanalyysi tarjoaa hullulle vapautuksen henkisestä ja konkreettisesta vankilasta, mielisairaalasta, jopa niin että sairaalan henkilökunta teljetään sinne iäksi. Vallankumoustarinan ”Liejukanan” henkilöt vanhenevat (ja jopa nuorenevat) sen mukaisesti, millaisena heidän vetovoimansa ja henkinen pääomansa muille välittyy. ”Mielipuoliveturissa” sen sijaan veturi kiihtyy sitä mukaa, mitä enemmän sen kuljettajat kielellään todellisuudesta tavoittavat.

Mielipuoliveturi on kieroutuneen einsteinilainen näytelmä. Ei ole sattumaa, että Einstein käytti junia selittääkseen suhteellisuutta maalaisjärjelle. Witkiewicz varastaa tämän idean käyttämällä junaa tieteellisen sommitelman luonnostelemiseen, mutta ennen kaikkea haastaakseen ihmiselämälle ominaisen mekaniikan, kehityksen ja kiihdytyksen. Tämä on suhteellisuusteoriaa näyttämöllä, teatteria, joka hajottaa newtonilaiset mekaniikan peruslait. Veturin moottori on hulluuden metafora, lyhyen hulluuden hetken ennen vääjäämätöntä entropiaa ja kuolemaa. Näytelmän henkilöt käyttävät junan vauhtia karatakseen tylsää elämäänsä.

”Me emme pelkästään syöksy läpi avaruuden, olemme myös piinallisen tietoisia siitä…ja sen vuoksi tieteellinen käsitys suhteellisuudesta ei voi koskaan haastaa todellisuutta!”

Minusta Witkacya on vapauttavaa näytellä, koska hänen henkilönsä ovat hädin tuskin ihmisiä. Nämä tyypit ovat niin yhtä omien halujensa ja obsessioidensa kanssa, että he oikeastaan lakkaavat olemasta inhimillisiä. Näin ollen ainoaksi merkiksi ihmisestä jää näyttelijän keho.

Perhanan ruumiit, teatterissa ne hengittävät kuolleinakin itsepintaisesti, eivätkä suostu kuolemaan. Ilman niitä Witkacyn analyysi olisi liiankin valmis: kun taide on kadonnut, yhteiskunnasta ja sen jäsenistä on tullut koneita. Taide on se, joka pitää meidät ihmisinä pitämällä yllä metafyysistä nälkäämme. Yhteiskunta muuttuu lopulta totalitaariseksi, Witkiewiczin ”katastrofalismin” mukaan. Tämä kehitys oli hänestä viheliäinen, mutta vääjäämätön. Ja tästä on merkkejä siinä, että taide etsii loputtomasti ”uusia muotoja”.

Tämä poikkeusaika on ajanut taiteenlajimme reservaattiin. Toivoisin, että teatteria voisi tulevaisuudessa tehdä. Ihan fyysisesti. Samalla tiedostan, että teatteri on ikään kuin tarpeetonta oleskelua. Se on ajallista ja tilallista ylijäämää, jotain, mihin on varaa, kun yhteiskunnan perusasiat ovat kunnossa. Kuitenkin se on taidetta, jotain, mikä pitää meidät elossa – rauhassa – järjissämme. Se vaikuttaa kokemukseemme elämästä, siitä onko elämä ylipäätään mielekästä. Teatteri on tärkeää. Ilman sitä maailmaa ei olisikaan.

Ohjaaja Ilmari Pursiainen 3.9.2020