Mielipuoliveturin matka tyssäsi lyhyeen

Kun näytelmä tulee ensi-iltaan Turun ylioppilasteatterilla, sitä edeltää kuukausien työ. Ohjaaja saattaa käsikirjoittaa, sovittaa ja suunnitella teostaan pitkän aikaa ennen kuin harjoitukset edes alkavat. Tuottajat, lavastajat, puvustajat, valo- ja äänisuunnittelijat sekä monet muut uurastavat teatterilla täydellisen lopputuloksen eteen. Näyttelijät uhraavat tunteja ja taas tunteja vapaa-ajastaan harjoitteluun ja repliikkien hiomiseen. Yleisö näkee teoksen vasta ensi-illassa, mutta työryhmä on työskennellyt jokaisen yksityiskohdan eteen tunteja, päiviä ja viikkoja. Suurin osa Turun ylioppilasteatterilla tehtävästä työstä näytelmien toteutumiseksi tehdään lisäksi talkootyönä, eli silkasta rakkaudesta lajiin. Teatteri elää vapaa-ehtoisten aktiivisuudella sekä ylioppilasteatterilaisten palavalla halulla saada lavalle jotakin sellaista joka koskettaa, ravistelee ja koettelee rajoja.

Kun esitys sitten saa ensi-iltansa, se on palkinto kaiken työn päätteeksi. Kokemus on usein koko työryhmälle valtavan merkityksellinen, kun yhteinen ponnistus vihdoin palkitaan. Aina niin ei kuitenkaan käy.

Tänä keväänä TYT:n Mielipuoliveturi-näytelmän työryhmältä vedettiin matto alta, kun vain viikkoa ennen ensi-iltaa jouduttiin toteamaan, ettei näytelmää voi vallitsevan pandemiatilanteen takia esittää. Ensi-illan lisäksi peruuntui koko esityskausi. Kuukausien työ pyyhkäistiin hetkessä merkityksettömäksi, eikä työryhmä päässyt näyttämään mitä he olivat kuukausien ajan näyttämölle valmistelleet. Pettymys oli valtava. Mielipuoliveturin näyttelijät kertovat nyt miltä tuntui, kun näytelmä saatiin melkein maaliin – mutta ei aivan.

Onneksi tämä juna päässee määränpäähänsä, kun Mielipuoliveturin esityskausi siirretään näillä näkymin syksylle 2020. Esitysten tarkemmat päivämäärät julkaistaan nettisivuillamme.

”Ensin maailmanlopun meininki ja sitten täysi hiljaisuus”

Mielipuoliveturi on ollut ensimmäinen prokkis Turun ylioppilasteatterilla, johon olen hakenut esiintymään. Olen tehnyt aiemmin valoja ja lavastushommia TYT:llä, mutta nyt aika tuntui rapealta hakea heilumaan itse lavalle. Pääsy mukaan sai pöksyt pyörimään jaloissa ja käsikirjoituksen luettuani hekumoin tekstin herkullisuudesta. Absurdin tekstin esittäminen absurdilla tavalla tuntui sekä uhalta että mahdollisuudelta, mutta tiesin olevani osa produktiota, jollaisia on harvassa.

Huomaan hassun kontrastin siinä, millaista maanista puuskutusta Mielipuoliveturin treeneissä oli varsinkin ensi-illan lähestyessä. Yksi näyttelijöistä oli kotona potemassa kovaa kuumetta, kun loppukööri koitti treenata keskenään ja kävi läpi keskeneräisiä kohtauksia hioen valmiiksi nollasta sataan kiihtyvää kokonaisuutta. Sen lisäksi, että yksi esiintyjistämme oli kipeänä, teatterin sisäinen lämmitys prakasi ja harjoittelimme kylmissä olosuhteissa. Kohtauksien välissä keräännyimme pienen lämpöpatterin ympärille lämmittelemään viltit ja ulkotakit päällä. Nenät niiskuttivat ympäri huonetta. Kun miettii sitä tohinaa ja miten täydellisen pysähtynyttä arki nyt koronan aikaan on, kaikki tuntuu kellahtaneen aivan ääripäästä ääripäähän. Ensin maailmanlopun meininki ja sitten täysi hiljaisuus.

Oikeastaan se, että näytelmäämme jouduttiin siirtämään maailmanlaajuisen pandemian laskeutuessa Suomeen, toi uuden ulottuvuuden näytelmään. Vielä kuukausi takaperin olimme koskemattomia ja kaikki kummallisuudet tapahtuivat jossain kaukana tajuntamme ulottumattomissa. Kun se yhtäkkiä olikin oman ovemme takana, life as we know it muuttui muutamassa viikossa. Itselläni riitti lapsenusko miltei loppuun asti siihen, että näytökset järjestettäisiin suunnitellusti. Vasta kun rajoituksia kokoontumisten suhteen alettiin pistää aluille, Syty-festarit peruttiin ja muut Suomen ylioppilasteatterit päättivät sulkea ovensa keväältä, aloin tajuta tilanteen.

Hauskaa, miten ajankohtaiselta näytelmämme paasaaminen maailmanlopusta tuntui jo ennen koronan saapumista Suomeen. Yhdistin junan vauhdin ja jatkuvasti kasvavan mielipuolisuuden nykyiseen maailmantilaan. Miten ristiriitaista onkaan esimerkiksi talouden jatkuva kasvattaminen ja ilmastokriisin hillitseminen! Mitä tapahtuu, kun juna saavuttaa maksimaalisen vauhtinsa ja törmää toiseen junaan? Mille tietoisuuden tasolle siitä on mahdollista nousta vai odottaako sen jälkeen mitään? Samalla tavalla voi pohtia sitä, miten jatkuva talouskasvu voisi olla mahdollista, mihin sen kliimaksi yltää ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

Olimme juuri saaneet teatterin lämmityksen kuntoon, kun kokoonnuimme viimeisen kerran teatterille puhumaan jatkosta. Jotenkin ironista. Päätös näytösten siirtämisestä tapahtui työryhmän aloitteesta. Mielestämme suunnitellusti jatkaminen olisi ollut lose-lose -tilanne kaikille. Katsomot olisivat kumisseet tyhjyyttään ja vaikka katsomoon olisi tartuntaa uhaten tullut ihmisiä, olisi eettisesti arveluttavaa altistaa katsojat ja työryhmä virukselle. Päätös oli yksimielinen ja vaikka tiesin, että teemme oikein, iski pohjaton harmitus siitä, ettemme pääse näyttämään ihmisille työmme tuloksia.

Mieleeni tulvi yksittäisiä asioita, kohtia ja repliikkejä, joiden hautautumista unholaan surin. Mielipuoliveturi on toinen TYT:n prokkis, jossa olen ollut mukana niin, että sen esittäminen on peruutettu aivan ensi-illan kynnyksellä. Toinen oli Godota odottaessa vuonna 2018. Siinä tilanteessa on jotain ihmeellistä, kun työryhmä saa kuulla, ettei esitystä esitetäkään. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja kaikki tukevat toisiaan, sillä kaikki ovat samassa veneessä. Godota odottaessa -porukan kanssa lähdimme uutisten jälkeen pizzalle syömään hyvin ja purkamaan tuntojamme. Mielipuoliveturin kanssa vedimme viimeisen läpärin koronateemalla, jossa irrottelimme kunnolla, kokeilimme uusia asioita ja improsimme repliikkimme käsittelemään koronaa. Esityksen huumoriarvo nousi eksponentiaalisesti ja nauroin ihan valtavasti sinä iltana. Koko homma tuntui saavan jonkinlaisen päätöksen. Pyrimme pitämään saman työryhmän kasassa ja esittämään esityksemme syksyllä tehokkaassa viikossa. Toivon todella, että onnistumme ja yleisö saa nähdä hullunkurisen esityksemme.

Kirjoittaja Saana Niemi näyttelee Mielipuoliveturissa Nikolaus Jermusta.

”Mielipuoliveturi on kuvaava nimi koko maailman nykymenoon”

Ajat ovat nyt epävakaat ja epätodelliset. Kyllähän sitä ajattelee, että rankkoja aikoja tulee siksi, että ne voivat koetella meitä ihmisinä ja että ne vahvistavat selkärankaa. En sanoisi kuitenkaan, että oli helppoa vain peruuttaa kokonainen esityskausi ja vain antautua korona-ajan armolle. Ehkä hiljainen valuminen kohti päätöstä peruuttaa esityskausi teki päätöksestä helpon sanoa ääneen, mutta sen jälkeen tajusin pikkuhiljaa vain enemmän ja enemmän menettäneeni paljon sellaista, mitä minulla aikaisemmin oli. Tragikoomista, mutta se on ollut minulle kuin ensimmäinen luku korona-ajan kirjoittamalle kertomukselle.

Itsehän olen nytkin välillä inspiraation kahleissa, kuten vaikka kirjoittamassa tätä tekstiä, ja välillä hukkumassa, kuten ehkä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen. Tälläinen koettelee ihmisen henkisiä rajoja, sen näkee monen silmistä, kaipuusta, välimatkoista kauppajonossa, isommasta puhelinlaskusta, tyhjistä baareista ja esittämisestä, että sietää tätä paremmin kuin oikeasti sietää. Ennen näitä rajoituksia ja ennen korona-aikaa, Mielipuoliveturi koki treenikaudellaan monta takaiskua, mutta myös monta ihmeellistä hetkeä. Treenailu on toki ollut välillä epävarmaa, mutta en koe, että se olisi ollut minkäänlainen sekasotku. Jaksoin uskoa esityksen valmistumiseen ja uskon edelleen. Produktiossa oli jo valmiina todella paljon hyvää.

Oman hahmoni Matin kohdalla moni asia lyöttiin lukkoon jo alkupuolella, vaikka tekstiä vaihtui ja joitain painotuksia muunneltiin ja haettiin jonkin aikaa. Minulle tuotti välillä hankaluuksia muistaa pitkiä repliikkejä ja näytellä sujuvasti samaan aikaan, mutta yllätyin silti siitä miten vapaat kädet minulle annettiin ja miten paljon luottamusta minuun kohdistettiin, jopa niin paljon että usko itseeni lähti vähäksi aikaa horjumaan, odotusten pelossa. Minulta lähti hetkeksi aikaa pohja jalkojen alta. Uskomista tekemiseeni tuli paljon sekä työryhmän sisäpuolelta että ulkopuolelta ja se auttoi vahvistamaan hyviä puoliani ja sitä hyvää mitä oli lähdetty rakentamaan. Minun annettiin kasvaa. Työryhmämme porukka on liian vaikuttunut, järkevä ja liian hyvä siihen, että koko homma niin vain kuopattaisiin maan alle. Se ei johdu vain siitä että meille on syntynyt side Mielipuoliveturiin, vaan että tässä oltiin niin suuren äärellä ja sitä ollaan edelleen.

Produktion näyttelijänä tiedän, että jokainen näyttelijä on osoittanut olevansa sen verran kovaa tasoa, ettei kukaan ole aliarvioitavissa. Jokainen näyttelijä on myös osoittanut olevansa ystävä kaikille. Sisäpiiriläisenä tiedän varmaksi, että kyseenalaisinta olisi heittää näin tämä esitys vain menemään ja lopettaa tämä kaikki tähän. Kliseinen sanonta on että taistelu hävittiin, mutta sota ei ole vielä loppunut. Mielipuoliveturi on helposti tykättävä, mukaansa tempaava, vaikuttava teos. Se on esityksenä päässyt kuvaamaan maailmanmenoa jopa tietämättään. Ja se on vieläkin elossa ja ihmisten nähtävissä. Tällä koskettavalla, upealla työuurastuksella tulee olemaan koskettava, upea lopputulos. 

Kirjoittaja Elina Routi näyttelee Mielipuoliveturissa Mattia.