Ohjaaja Mikko Kaikkonen avaa Turun ylioppilasteatterin juhlateoksen taustoja ja suhdettaan Eeva-Liisa Manneriin.

Näky Poltetusta oranssista

Itselleni Eeva-Liisa Manner on alunperin tullut tutuksi runoteostensa kautta. Hänen näytelmiinsä olen tutustunut huomattavasti myöhemmin. Tähän varmasti osaltaan vaikuttaa se, että hänen teksteistään ei ole pitkiin aikoihin tehty paljoakaan näyttämötulkintoja. Paitsioon on hetkeksi näyttänyt jääneen myös Poltettu oranssi -näytelmä. Lukiessani Mannerin näytelmiä Poltettu oranssi osui välittömästi minuun monella tavalla. Teksti itsessään pitää sisällään useita tasoja. Se luo avaruuden, jossa yhdistyvät piirteet absurdista draamasta, balladista, runoudesta ja nonsensesta. Näytelmä sijoittuu muuan pieneen kaupunkiin ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Se kertoo tarinan nuoresta naisesta, joka puhuu itsekeksimäänsä kieltä ja näkee miehet ilman päätä. Nainen tuodaan psykiatrin vastaanotolle. Näin alkaa vääjäämätön virta, josta ei yllättäen synny psykologista draamaa vaan matka ihmisen käsityksiin ihmisyydestä ja runouteen. Vaikka teksti on ajoittain vahvan lyyrinen ja hurja, siinä tuntuu myös Mannerin ironisen lämmin suhtautuminen psykologian ja runouden kykyyn käyttää symboleja. Poltettu oranssi ei asetu ilmiöittensä yläpuolelle. Se katsoo ihmistä omalla hämmentävällä paikallaan itsensä ja maailman välissä.

Mannerin tekstissä tiivistyy minua kiehtovaan teatteriin liittyvä ajatus, että dramaturgia on ajatuksen avaruudet. Tällaiseen teatteriin mielestäni kuuluu myös tanssi vahvasti aistisena ja joustavana ilmaisulajina. Tässä tulkinnassa tanssi on keskeisenä osana. Sen tehtävänä ei ole tehdä näkymätöntä näkyväksi tai paljastaa mitään. Sen tehtävä on pikemminkin sitoa tarinan kohtaloita laajempiin yhteyksiin ja paljastaa inhimillisen tahdon illusiomainen luonne.

Näytelmän erikoinen nimi on näytelmän nuoren naisen, Marina Riekkosen, unien hevonen, jonka nimi on Poltettu oranssi. Hevonen sisäisyyden ja etenkin kätketyn eroottisen vertauskuvana on yleistä unikirjakuvastoa. Mannerilla hevonen ei kuitenkaan saa yhtä ainoaa merkitystä. Se on aistillisen ja metafyysisen todellisuuden välimaastossa, siis kahden elementin olento. Arvaamaton, vahva, satuloimaton eläin raivoisan tekstin ytimessä. Se mikä näyttäytyy hulluuteena on osa tavoittamatonta totuutta, todellisuutta, maagista ja mystistä.

Miksi tehdä Poltettu oranssi tänään?

Manner on kirjoittanut Marina Riekkoselle repliikin, jonka mukaan me tavoittelemme rakkautta. Jos emme sitä saa, me hamuamme kunniaa. Jos emme saa sitäkään, yritämme saalistaa valtaa. Jos nämä kaikki jäävät saavuttamatta, ainoaksi päämääräksemme jää enää tavaran ja rahan päätön havittelu kaiken muun yli ja ohi. Kun Riekkosten tytär haluaa pitäytyä ainoastaan rakkauden tavoittelussa, ongelma maailman kanssa on valmis. Tämä on tietysti ajaton ongelma.

Koen, että näytelmä nostaa esiin myös avoimia, kipeitäkin kysymyksiä: Ketkä ja mikä kaikki mahtuu kielen sisälle? Millainen todellisuus sillä kielellä tulkitaan? Mitä on normaali ja miksi? Millaisia hintoja normien vedolla on ja kenelle? Ihan aiheellisestikin voi kysyä, mitä jonkun 1910-luvulla eläneen porvarisperheen tytön psyykiset ongelmat tuon ajan maskuliinisessa maailmassa ja haparoivassa syvyyspsykologiassa voivat tähän aikaan antaa. Mielestäni teksti on kuitenkin paljon enemmän ulottuvuuksiltaan. Nykyään, varmasti huomattavasti enemmän kuin näytelmän kirjoitusvuonna 1969, kaiken inhimillisen yhdeksi horisontiksi on noussut maailman luonnon tila. Suuri muutoksen siemen siihenkin on kuitenkin kylvetty juuri porvarillisen yhteiskunnan ja sen teollistumisen tai vaikka imperialistisen kehityksen myötä. Mielestäni tämäkin ulottuvuus on tekstissä mukana. Teksti tuntuu ehdottavan, että se tavoittamaton todellisuus, hämärä ja maagisuus, joka ihmisessä on, on osa luontoa. Sitä tulisi myös kunnioittaa kuten luontoa. Ei palvoa tai mystifioida vaan kunnioittaa. Näytelmä ei kuvaa symbolisilla keinoilla yksilön sisäisiä ristiriitoja ongelmakeskeisesti vaan herättää  hetkittäin näkyjä voimista, jotka toimivat ihmisissä ja ihmisten välissä ihmistä isompina.

Manner on kirjoittanut Marinan isälle repliikkejä, jossa leikitään ajatuksella rinnastaa Marina antiikin taruston kovan kohtalon kokeneeseen ennustajanaiseen Kassandraan. Kirjailija on kuitenkin myös itse jättänyt sinne tänne tekstiin ennustavia ajatuksia, joita on hyytävää kuulla nykyajassa. Kehotankin katsojaa tarkentamaan korvansa lauseille 50 vuoden takaa. Lauseille, jotka varmasti kiteytyvät ja kytevät yli aikojen.

Ohjaaja Mikko Kaikkonen